Aurinkoinen ja kirkas päivä. Olimme sopineet edellisellä viikolla 101 vuotta täyttäneen asukkaan kanssa talon ulkopuolella olevassa kampaamossa käynnin ja sen jälkeen kävelyretken Tuomiokirkon ympäristöön. Lähtöhetken koittaessa asukas oli hieman hermostunut ja murehti miten mahtaa pyörätuoli kanssa päästä kampaamoon.
Ei hätää; saavuttuamme kampaamon eteen vinkkasin, että nyt me tultiin. Sisältä ryntäsi heti 2 miestä auttamaan häntä sisälle ja minä perässä.
Kampaaja kysel, millaista kampausta rouva haluaisi. Rouva katseli kuvastoa ja kertoi toiveensa.Kampaaja ryhtyi tuumasta toimeen ja teki työtä käskettyä.
Kylläpä rouvalla oli tyytyväinen ilme, kun sai olla ihan oikeassa kampaamossa;musiikki soi ja ja uusia asiakkaita tuli vähän väliä sisään.
Poislähtiessämme taas löytyi 2 miestä auttamaan rouvaa pyörätuoleineen ulos liikkeestä. Sen jälkeen suuntasimme kohti Tuomiokirkkoa. Huomasin, kuinka rouva vilkuili näyteikkunoihin yrittäen katsoa onko hiukset hyvännäköiset.
Ihailessamme Tuomiokirkkoa syksyn väriloistossa rouva rupesi muistelemaan, kuinka oli mennyt vihille kyseisessä kirkossa miehensä kanssa. "Oli se ihan hullua mennä naimisiin noin isossa kirkossa.Nykyään valitsisin ihan jonkun pienen kirkon, jos voisin.."
Kotimatkalla meillä oli hieman vastatuuli ja rouva murehti, että nyt mun hieno hieno kampaus menee ihan piloille.
Yritin lohduttaa ja kehoitin häntä katsomaan tuulta , joka teki ikäänkuin pieniä pyörremyrskyjä imaisten värikkäitä lehtiä mukaansa. Rouva innostui katselemaan pyörteessä olevia lehtiä ja kertoi: "Olenkin aina tykännyt katsella lehtiä, kun kun ne lentää tuulessa tuolla tavoin"
